Tai pikemminkin minä tahansa aamuna, jolloin joudun heräämään liian aikaisin.
Aikaiset aamuheräämiset tuntuu edelleen vastenmielisiltä. Ei ehkä ihan yhtä paljoa mitä ne tuntuivat joskus ennen, mutta kovin vaikellta ajanjaksolta kuitenkin. Pystyn halutessani (tai pakon sanelemana) pomppaamaan nopeastikin sängystä ylös, mutta aamurutiinien jälkeen rauhoituttuani olen täysin pihalla.
Kaikki asiat tuntuvat aamulla ylitsepääsemättömän vaikealle. Vaatteet ovat hukassa, takin vetoketju ei mene kiinni, pihalla on kylmä, liikenteessä on ruuhkaa, oikeaa ovenavainta ei löydy millään, valot eivät mene päälle, polttimo on palanut, kompastun maassa oleviin esineisiin, lyön kiukkusuoneni pöydän kulmaan ja huomaan samalla unohtaneeni jotain tärkeää kotiini.
Aamuisin en jaksaisi puhua kenenkään kanssa. En kestä ylipirteitä tervehdyksiä, enkä jatkuvaa kyselyä. Yksikin mielestäni ylimääräinen kysymys (oli sitten kuinka helppo tahansa) saa minut ärähtämään. Joskus murahdan takaisin hyväntuuliselle aamutervehdyksellekin. Anteeksi siitä!
Ja miten ollakaan. Miksi kaikki kiire ja hössötys pitää ajoittua aamulle? Yhteistyökumppanit, työkaverit, asiakkaat, tutut ja tuntemattomat ottavat yhteyttä. Puhelin soi ja samaan aikaan pitäisi keskittyä muuhun työntekoon. Pitäisi kyetä ajatustyöhön, ottaa huomioon muut ihmiset ja ennen kaikkea yrittää herätellä omaa päätä.
Lisäksi lyhyet yöunet saattavat aiheuttaa sydäntautiriskiä, liikalihavuutta, stressiä, sekä heikentää vastustuskykyä ja tarkkaavaisuutta. Olen myös kuullut, että vuorokauden valvominen vastaa promillen alkoholihumalaa. Jonkinlaisesta terveysriskistä voidaan siis puhua.
Juon tosi vähän kahvia. Mikäli aikaisia aamuherätyksiä ei olisi tuskin joisin sitä litkua koskaan (ehkä muutaman tyjyn espressokupin silloin tällöin). Nyt kuitenkin saattaa mennä kolme neljä kuppia kahvia jo pelkästään työpäivän aikana.
Aamut ei todellakaan ole minun juttuni.
Ei ainakaan vielä. Ehkä joskus tulevaisuudessa...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti